Helsingissä valmistellaan parhaillaan suurinta kaupunkirakentamisen muutosta sataan vuoteen, ja näin ollen projekteja esittelevillä kaupunkisuunnittelumessuilla Kampin Laiturilla oli pakko piipahtaa.
Aikaisin perjantai-iltapäivällä paikalla näytti pyörivän noin kymmenkunta kävijää kerrallaan. Siinä missä vanhahko mieshenkilö oli huolissaan lisääntyneestä rantarakentamisesta, toinen keski-ikäinen ihmetteli urbaanimaiseman harmautta ja laatikkomaisuutta. Hankkeet olivat jaoteltu selkeästi alueittain, ja rakennuksia esiteltiin runsaiden valokuvien ja kaavapiirrosten kera. Paikalla päivystävät kaupungin edustajat vastailivat auliisti alue- ja rakennussuunnitelmia koskeviin kysymyksiin. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli jotakuinkin mukava.
Valitettavasti mukavuus jäikin sitten tähän. Messuilla esitellyt rakennushankkeet itsessään kuvastivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sitä rumuutta, jonka olemassaololle koko Rumatalo-blogi on perustunut.
Ikävä kyllä tasakattoinen laatikko näyttää olevan arkkitehtuurin suosituin malli tulevaisuudessakin, ja julkisivujen koristeellisuus kiteytyy sinne tänne ripolteltuihin suorakaiteisiin. Vaikutteita ollaan kaikesta päätellen otettu 1970-luvun lähiötaloista, ja näin ollen kaupunkilaisten toiveiden toteutuminen rakennustyylin suhteen vaikuttaa epätodennäköiseltä. Esimerkiksi uudehko Vantaan Kartanonkoski, siitä huolimatta, että sijainti on ihanteellisesti pellolla moottoritien ja jättimäisen kauppakeskuksen kainalossa, on saanut kansalaisilta runsaasti kehuja pitkälti siitä syystä, että alueen arkkitehtuurissa on suosittu harjakattoja ja vanhanaikaisia muotoja. Tästä ei kuitenkaan nykyinen Helsingin talovallankumous ole ottanut opikseen.
Muutamia kriittisiä kommentteja kuunnellessaan paikalla pyörivät kaavoittajat mainitsivat useaan kertaan sen, että valmiit rakennukset näyttävät harvoin läheskään samalta kuin nyt esitellyissä suunnitelmakuvissa. Esimerkiksi Musiikkitalon ulkonäön kerrottiin muuttuneen epämiellyttävämpään suuntaan varojen loppuessa kesken rakennusprosessin. Huolestuttavaa on erityisesti se, että voimme olettaa jo kaavakuvissa rumilta vaikuttavien rakennusten näyttävän vieläkin rumemmilta todellisuudessa.
Useat Helsingin kaupungin suunnitelmat sijoittuvat maantieteellisesti poikkeuksellisen upeisiin merellisiin kohteisiin, Jätkäsaaresta Kruunuvuorenselälle. Yleisesti ottaen vaikuttaakin siltä, että itse aluesuunnitelmat ovat pääosin lupaavan oloisia, mutta niihin sijoitettavat rakennukset huolestuttavan rumia. Esimerkkinä mainittakoon Kalasatamaan kaavailtu ranta-alue promenadeineen, jonka viereen suunnitellaan harmahtavan sävyisiä laatikkotaloja, joissa kaiken huipuksi ei näytä olevan yhtäkään ikkunaa merelle päin. Samaan sarjaan voidaan luokitella Koivusaari, jossa arkkitehtuuri koostuu kuutiomaisista ja kulmikkaista rakennuksista, joissa epäsymmetrisesti asetellut pienet ikkunat ovat jälleen kerran se vallitseva tyyli.
Onko vika siis arkkitehdeissä? Ei ainoastaan, sillä jonkun kaupunkisuunnittelulautakunnan tai viraston toimijan on joka tapauksessa täytynyt valita kyseiset tuholaiset suunnitelmineen, ja näin ollen vastuu ruman rakennustyylin ylläpitämisestä kuuluu osittain heille. Usean hankkeen suunnitteleva arkkitehti on valittu kilpailutuksen kautta, ja rakennussuunnitelmia katsellessa heräsikin kysymys siitä, että millä perusteilla näiden kilpailujen voittajat ovat oikein valittu. Keskitetty kaavoituspolitiikka, paitsi että rajoittaa ihmisten ja yritysten toimintaa ja takaa asuntojen korkeat hinnat, myös ylläpitää rumaa rakennustyyliä.
Kokonaisuudessaan messuilla esitellyt hankkeet kuvastavat selkeästi yhä kasvavaa asumiskeskittämisen trendiä ja sen mukanaan tuomaa ahtautta. Toisaalta suurkaupungistumisesta voi toki olla suurtakin hyötyä niin useille yksilöille ja yrityksille kuin hallinnollekin, mutta toisaalta päättäjien tulisi hyväksyä sekin, että kaikki eivät halua asua kaupungissa siitäkään huolimatta, että kaupunki on selkeästi panostanut myös pientalorakentamiseen uusissa suunnitelmissaan. Kaikki eivät halua asua ahtaasti, vaan kaipaavat tilaa ja aitoa, istuttamatonta luontoa ympärilleen. Kommunaalinen piha korvaa harvoin oman kotipihan niille, kenelle sellainen on tärkeä. Tekemällä tehty erikoisuus kummallisten värien, epämääräisten julkivuilla roikkuvien objektien ja epäsymmetrian kautta tuskin korvaa sitä persoonallisuutta ja vaihtelevuutta, jota omakotitalon rakentaminen tarjoaa. Näin ollen ihmisille tulisi suoda mahdollisuus asua alueilla, joissa he viihtyvät parhaiten. Lisäksi toinen keskittymisen ongelmakysymys on tulevien asuntojen hinta. Kuinka monella, jos kellään, on todellisuudessa varaa asua uusissa merenrantakohteissa Helsingin keskustan liepeillä?
Asumispolitiikan kiinnostavuudesta huolimatta siirtykäämme takaisin kirjoituksen fokukseen, huomisen kaupunkiarkkitehtuuriin. Jos oikein kärjistetään, niin tulevaisuuden rakennustyylin olennaisimmat elementit tiivistyvät tässä:
Toki Helsingin kaupungin suunnitelmat ovat perustuneet ammattiarkkitehtien eivätkä yksittäisen maisema-aktivistin päähänpistoihin, mutta tyylilaji on pitkälti sama. Mikäköhän olisi suuntaukselle osuva nimi? Boxismi? Asymmetrismi? Uglismi?
Aikaisin perjantai-iltapäivällä paikalla näytti pyörivän noin kymmenkunta kävijää kerrallaan. Siinä missä vanhahko mieshenkilö oli huolissaan lisääntyneestä rantarakentamisesta, toinen keski-ikäinen ihmetteli urbaanimaiseman harmautta ja laatikkomaisuutta. Hankkeet olivat jaoteltu selkeästi alueittain, ja rakennuksia esiteltiin runsaiden valokuvien ja kaavapiirrosten kera. Paikalla päivystävät kaupungin edustajat vastailivat auliisti alue- ja rakennussuunnitelmia koskeviin kysymyksiin. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli jotakuinkin mukava.
Valitettavasti mukavuus jäikin sitten tähän. Messuilla esitellyt rakennushankkeet itsessään kuvastivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sitä rumuutta, jonka olemassaololle koko Rumatalo-blogi on perustunut.
Ikävä kyllä tasakattoinen laatikko näyttää olevan arkkitehtuurin suosituin malli tulevaisuudessakin, ja julkisivujen koristeellisuus kiteytyy sinne tänne ripolteltuihin suorakaiteisiin. Vaikutteita ollaan kaikesta päätellen otettu 1970-luvun lähiötaloista, ja näin ollen kaupunkilaisten toiveiden toteutuminen rakennustyylin suhteen vaikuttaa epätodennäköiseltä. Esimerkiksi uudehko Vantaan Kartanonkoski, siitä huolimatta, että sijainti on ihanteellisesti pellolla moottoritien ja jättimäisen kauppakeskuksen kainalossa, on saanut kansalaisilta runsaasti kehuja pitkälti siitä syystä, että alueen arkkitehtuurissa on suosittu harjakattoja ja vanhanaikaisia muotoja. Tästä ei kuitenkaan nykyinen Helsingin talovallankumous ole ottanut opikseen.
Muutamia kriittisiä kommentteja kuunnellessaan paikalla pyörivät kaavoittajat mainitsivat useaan kertaan sen, että valmiit rakennukset näyttävät harvoin läheskään samalta kuin nyt esitellyissä suunnitelmakuvissa. Esimerkiksi Musiikkitalon ulkonäön kerrottiin muuttuneen epämiellyttävämpään suuntaan varojen loppuessa kesken rakennusprosessin. Huolestuttavaa on erityisesti se, että voimme olettaa jo kaavakuvissa rumilta vaikuttavien rakennusten näyttävän vieläkin rumemmilta todellisuudessa.
Useat Helsingin kaupungin suunnitelmat sijoittuvat maantieteellisesti poikkeuksellisen upeisiin merellisiin kohteisiin, Jätkäsaaresta Kruunuvuorenselälle. Yleisesti ottaen vaikuttaakin siltä, että itse aluesuunnitelmat ovat pääosin lupaavan oloisia, mutta niihin sijoitettavat rakennukset huolestuttavan rumia. Esimerkkinä mainittakoon Kalasatamaan kaavailtu ranta-alue promenadeineen, jonka viereen suunnitellaan harmahtavan sävyisiä laatikkotaloja, joissa kaiken huipuksi ei näytä olevan yhtäkään ikkunaa merelle päin. Samaan sarjaan voidaan luokitella Koivusaari, jossa arkkitehtuuri koostuu kuutiomaisista ja kulmikkaista rakennuksista, joissa epäsymmetrisesti asetellut pienet ikkunat ovat jälleen kerran se vallitseva tyyli.
Onko vika siis arkkitehdeissä? Ei ainoastaan, sillä jonkun kaupunkisuunnittelulautakunnan tai viraston toimijan on joka tapauksessa täytynyt valita kyseiset tuholaiset suunnitelmineen, ja näin ollen vastuu ruman rakennustyylin ylläpitämisestä kuuluu osittain heille. Usean hankkeen suunnitteleva arkkitehti on valittu kilpailutuksen kautta, ja rakennussuunnitelmia katsellessa heräsikin kysymys siitä, että millä perusteilla näiden kilpailujen voittajat ovat oikein valittu. Keskitetty kaavoituspolitiikka, paitsi että rajoittaa ihmisten ja yritysten toimintaa ja takaa asuntojen korkeat hinnat, myös ylläpitää rumaa rakennustyyliä.
Kokonaisuudessaan messuilla esitellyt hankkeet kuvastavat selkeästi yhä kasvavaa asumiskeskittämisen trendiä ja sen mukanaan tuomaa ahtautta. Toisaalta suurkaupungistumisesta voi toki olla suurtakin hyötyä niin useille yksilöille ja yrityksille kuin hallinnollekin, mutta toisaalta päättäjien tulisi hyväksyä sekin, että kaikki eivät halua asua kaupungissa siitäkään huolimatta, että kaupunki on selkeästi panostanut myös pientalorakentamiseen uusissa suunnitelmissaan. Kaikki eivät halua asua ahtaasti, vaan kaipaavat tilaa ja aitoa, istuttamatonta luontoa ympärilleen. Kommunaalinen piha korvaa harvoin oman kotipihan niille, kenelle sellainen on tärkeä. Tekemällä tehty erikoisuus kummallisten värien, epämääräisten julkivuilla roikkuvien objektien ja epäsymmetrian kautta tuskin korvaa sitä persoonallisuutta ja vaihtelevuutta, jota omakotitalon rakentaminen tarjoaa. Näin ollen ihmisille tulisi suoda mahdollisuus asua alueilla, joissa he viihtyvät parhaiten. Lisäksi toinen keskittymisen ongelmakysymys on tulevien asuntojen hinta. Kuinka monella, jos kellään, on todellisuudessa varaa asua uusissa merenrantakohteissa Helsingin keskustan liepeillä?
Asumispolitiikan kiinnostavuudesta huolimatta siirtykäämme takaisin kirjoituksen fokukseen, huomisen kaupunkiarkkitehtuuriin. Jos oikein kärjistetään, niin tulevaisuuden rakennustyylin olennaisimmat elementit tiivistyvät tässä:
